Keski-Euroopan kesyttäjät

Kolmas

2009-05-14T15:47:00.007+03:00

Nyt olis taas asiaa. Ja paljon.

Meijän pojat

Meillä on ihania kavereita. Lähes kaikki tulevat samasta talosta, siksi koko rakennus on alkanut tuntua jo hyvinkin kodikkaalta, luukuunottamatta ihmeellisiä tavarahäviämisiä. „Parhaimmat“ tai ainakin lojaaleimmat kaverimme tulevat Espanjan pääkaupungista. Toisissa asioissa meillä on jonkinasteinen yhteisymmärrys, toisissa vastakohdalle ei löydy kuvaavaa sanaa. Pojat, oikeastaan suurin osa porukkaamme kuuluvista asuvat minun ja Tiinan välissä, toisessa kerroksessa. Tutustuin heihin Ensimmäisessä kertomassani kaksituntisessa kokouksessa Kaupungintalolla, jossa puhuttiin politiikasta selkeästi saksaksi.

Mr. Großmann oli maininnut aikaisemmin, että talossamme asuu kollegoitamme ja jo kätellessämme tajusin, etten ymmärrä heidän puhettaan edes toisella yrittämällä. He puhuivat englantia espanjaksi. (Esimekkinä EU:n rahayksikkö: hhherooo)

Pojat osoittautuivat ällistyttävän kohteliaiksi ja hyvätapaisiksi, kun törmäsimme kaupassa ensimmäisen kerran. Pikkumarketeissa kassoilla ei ole pakkaustilaa, ja perus prismoihin tottuneina ostimme neljä kassillista „kaikkea tarpeellista“ ja hörötimme pakkaamistamme liukuhihnan jumiutuessa ja jonon kasvaessa. Mukana saattoi ehkä olla muutakin väsymystä, kuin kassien täyttäminen ja huvittuneisuutta eksoottisesta puhetyylistä, jota Tiina oli ensin lähtenyt karkuun. Pojat ottivat valmiit kassimme ja kantoivat kaupasta huoneiden oville asti ja painuivat omaan huoneeseensa. Hysteria tietenkin jatkui, mutta tässä pointtina on nyt Etelä-Eurooppalaisten hyvä käytöstavat.

Toinen matadoreista on vanhempi, kanssani melkein samanikäinen, toinen nuorempi (4 vuotta). Noh, suurimmat erimielisyydet käymme arvatenkin aikatauluista. Tulipa puskista. Yhdessä kulkeminen menee mukavasti, kunhan päästään ensin lähtemään, koska illallinen syödään illalla, ei alkuillalla. Nykyään tästä vain kuittaillaan puolin ja toisin, mutta toista oli aiemmin. Olen kertonut mielipiteeni iankaikkisesta Siestasta, joka heidän mukaansa kestää kolme varttia. He olivat tosissaan, minä nauroin puolisen tuntia. Kaikkihan me tiedämme, että Siesta on kiireettömyyden pyhäkössä Espanjassa (ei lasketa tähän liikennettä) täysin liukuva käsite/määre, ja menetpä kauppaan minä kellon aikana tahansa, se on suljettu, onhan Siesta. Heitä vastaavasti huvittaa, kun ilmoitamme päivittäin syövämme illallisen 18 hujakoilla. Tätä päivitellään, edelleen.

Tilanteet

Nyt saa sitten kukin vuorollaan arvata, kuinka meidän Vappu alkoi? Hampaiden kiristelyllä ja marmatuksella, ettei meitä tai varsinkaan meidän juhlapyhiä arvosteta/oteta vakavasti ja että turha edes lähteä viettämään koko vappua. Tavallinen baari-ilta pilaisi kaiken. Sellainenhan siitä kuitenkin tuli, vaikka kaupungilla ulkoilu olisi tietysti ollut tärkeämpää. Yritimme saada itsellemme ja pojille vähän henkeä serpentiinillä ja vaivoin löydetyiltä karkelohatuilta (pienet töttöröt kuminauhalla). Espanjalaisista, Saksalaisesta ja Sveitsiläisestä yksikään ei ymmärtänyt mistä on kyse. Kukaan ei pitänyt hattuja tärkeänä ja serpentiinitkin hävisivät metroasemien roskiksiin aina kun silmä vältti. Syytän avarakatseettomuutta, nynnyilyä ja nuoruutta, joka pakottaa meidät toisinaan näyttämään ennemmin viileiltä kuin idiooteilta. Eli arvatkaa kuka on porukan vanhin ja miltä hän näyttää?

Törkeyden huippu Vappua kohtaan oli, kun päästiin viimein mutkien kautta ennalta päätetyn yökerhon ovelle. Poke tyrmäsi meidät, ensin puhuttuaan pitkään (olin jo tässä kohdin lähdössä), ja sitten katsoi meitä taaemmas ja kertoi, ettei meillä ei olisi mitään asiaa sisään serpentiinit kaulassa. Pojat jopa yrittivät puolustaa meitä kertomalla, että Suomessa juhla oli vähän erilainen. Vahti kysyi „oletteko huomanneet, ettette oo enää Suomessa?“. Viereinen mies(hänen yhtä nihkeä kaveri) mumisi älyttömän coolina vierestä, kuinka voisimme edes vähän osoittaa kunnioitusta. (Niin siis mille?) Nauroin. Pojat halusivat sisään, vaikka ilmoitin, etten tunne minkäänlaista tarvetta päästä juuri tämän herran selän taakse. Tiina lohdutti, että serpentiiniä on kyllä lisää ja lopetin kapinoinnin, vaikka ärsytti Miesten nolo asenne. Suomalainen Vappu jäi viimeistään tälle ovelle, mutta ilta jatkui. Tyydyimme hyvin erilaiseen ja rauhalliseen vappuun mukavien ihmisten parissa.

Nenuun se vaan livahtaa

On normaalia, että joka reissulla (pienemmällä tai suuremmalla) joku vetää herneet nenukkiin, asia voi olla mikä tahansa eikä näissä tapahtumissa edes ikä sano juuta eikä jaata. Itse olen pyrkinyt välttämään turhaa ressaamista kenenkään sanoista tai teoista ja poikien (ei pelkästään espanjalaisten) herkkyys ja reagointi onkin yllättänyt melkein joka kerta. Uskon tässä olevan kyse kulttuurieroista, henkilökemioista, jossain määrin myös pienestä kielimuurista, en huonosta käytöksestä tai henkilökohtaisuuksista. Kielimuurista sen takia, että kenenkään äidinkieli ei ole englanti, ja itseään ilmaistaan monesti kotimaan totutulla tavalla.

Odotan innolla MAHDOLLISTA tulevaa kolmen-neljän päivän satojen kilometrien retkeä pienessä tilassa, kun mukana on talomme asukkaiden tempperamenttia Saksasta, Suomesta, Espanjasta, Kolumbiasta sekä mahdollisesti myös Venäjältä. Ajattelin tulostaa valmiin Herne-taulukon ja järjestää pitkävedon tästä turnausmatkasta. Toisilla kertoimia on enemmän, toisilla vähemmän. (Näin jokainen saattaisi tsempata ja sadon korjata joku yllätysnimi.) En tosin tiedä voiko koko autolle kertoa tästä, koska peli saattaisi vahingossa alkaa jo ennen ilmoitettua peliajankohtaa. Saas nähdä tuleeko koko matkaa, määränpää ja reitti kerrottakoon myöhemmin, mikäli aihetta ilmenee. Saimme kuitenkin jo käännettyä auton nokan pohjoisesta etelään ja ensimmäisiä palaverejakin on jo pidetty. Maalissa vasta keulitaan, sillä saamme jatkuvasti uusia ulottuvuuksia keskustelumenetelmille eikä tähän astisista suunnitelmista toteutettuja ole kuin murto-osa. Pettymyksiä aina silloin tällöin.

En oleta saavuttavamme koko matkaa. Sehän on vain suunnitelma, josta uskon porukan tippuvan vähitellen milloin minkäkin syyn varjolla. Unelmoimme siltikin.

Pojat (kaikki) ovat jokainen mukavia ja viihdymme pienistä, menneistä väärinkäsityksitä huolimatta heidän seurassaan loistavasti, siitä ei todellakaan ole kyse. Silloin tällöin on vaan tuntunut, että meillä on kasassa tiivis, nuori, jopa liian suuri naisporukka, jossa päätöksenteko ja itsensä liikaa esille tuominen tai vastaava, saavat aikaan pulmatilanteita. Myös mustasukkaisuus kuuluu luonnollisesti asiaan, „meidän jengiin“ kuulumattomien kanssa juttelu ei ole aina ok. Omien puolia pidetään viimeiseen asti:)

Tiina

Tiina tuo iloa arkeen. Tiinasta tulee vielä hyvä aikuinen. Erittäin topakka ja pätevä työssään. Hän pitää aina kiinni omista ja muidenkin oikeuksista eikä laiskuudesta ainakaan työnteossa voi valittaa. Jos Tiina on jotakin mieltä, siitä väitellään hamaan loppuun asti. Maatiekartta -sana tosin sai tylyn nyrkin hetikättelyssä. Loppuun oltaisiin siinäkin menty jos meitä vastaanväittäjiä ei olisi ollut kahta. Näin esimerkkinä.

Koska oma työni ei niin tapahtumarikasta ole, Tiinan tempaukset ovat mielestäni erinomaisia.
Tiina ei pysty keskittymään mainittuihin aikoihin, mutta tähän vaikuttaa ehdottomasti myös ohjeidenannon epäselvyys. Joka viikko mietitään, olikohan se työaika alkava ennemmin vai myöhemmin. Itse olen aina ollut toivoton aikatauluttaja ja ongelmissa aina sen takia, mutta onneksi myös Tiina etsii vertaistaan. Olen odottanut Tiinaa 45 minuuttia sateisella Sendliger Torilla, koska Tiina on päätellyt mielessään, että tapaaminen oli 17:15 kun meidän piti tavata loogisesti heti töideni jälkeen 16:45. Löysin Tiinan puoli kuuden jälkeen jonottamasta puheaikaa puhelinkaupasta.

Yhtä tapaamista väittelimme metromatkan ja vähän enemmänkin, kun kaverit olivat satavarmoja, että „Half past 11“ tarkoittaa puolta yhtätoista. Yritin vedota englannin kielen sanastoon, en välttämättä mielikuviin, mutta se nyt ei ainakaan auttanut. Asia piti varmistaa herralta, jonka olimme sopineet nähdä, koska neitoset olisivat muuten menneet itsevarmoina paikan päälle tunniksi odottelemaan.

Tapauksia on, mutta kohokohtana mielestäni loistaa Radious Toursin retki Lindauhun, jonne Tiina lähti mm. pitämään ryhmää kasassa. Kuinkas kävikään? Tiina matkusti yksin junalla ja bussilla vieraalta maaperältä pois, ilman opasta ja ryhmää ja sovittua kuljetusvälinettä, kun ei keskittynyt aikaan ja teki omat havaintonsa tilanteesta.

”The tourists are here but I lost the Finnish girl“ kertoi opas esimiehelle. Tätä on naurettu monet kerrat, mutta tapahtumahetkellä olimme hetken vakavia.

Yhteinen, yhtäläinen onglema meille on paikkojen nimet. Korvia on neljä eikä neuvotut paikannimet koskaan jää mieleen. Tilanne on joka kerta yhtä uskomaton, kun jälkeenpäin aletaan miettiä paikkojen (miksei myös ihmisten) nimiä. “Nii muistatsä nyt sen pysäkin nimen mis jäädään pois?“ “E. Muistasä?“ ja niin edelleen. Tyhjistä päistä kärsii kaksi ruumista.

Tiina(159cm) on päässyt myös kaksimetrisen Radious Tours –kyltin kanssa etuoikeutetusti palaamaan työpaikalleen poliisi(neljä kpl)-tarkastajasaattueessa. Ensin tietysti seisottuaan saman possen kanssa päärautatieasemalla, sitten pääostoskadun asemalla (=eniten yleisöä). Näillä salakavalilla lipuntarkastajilla ei aina ole paras englanninkielen taito ja varmin tapa saada oma asia perille, on puhua saksaa, kovaa. Siksipä myös poliiseja tarvitaan paikalle (vähintään neljä) pitämään Euroopan vaarallisin ja vikkelin (kaksimetrisen kyltin kera) kriminaali Tiina aisoissa.

Rrrapss, sakoista.
P.S. Liputtomuus ja sakot eivät olleet uhrin syytä.

Olen silti ylpeä Tiinasta. Kaikki, jotka matkustavat Suomen rajojen ulkopuolelle, tajuavat jossain vaiheessa, kuinka hienossa maassa elämme. Suomivähättelyt ja muut ovat loppuneet hiljalleen kokonaan ja arvostus kasvaa kohisten. Nykyään olemme jo vaiheessa, jossa ylpeys maastamme saa silmät kostumaan. Asiat kuin asiat ovat saaneet uutta perspektiiviä, kun näkee, miten jotkut niistä eivät toimi. Tai oikeatsaan, kuinka ne toimivat meillä paremmin. Markkinoimme kotimaatamme kaikille mahdollisille ja yleensä kehoitamme lopettamaan turhan itsetietoisuuden pienemmissä asioissa ja palaamaan asiaan, kun ovat vierailleet Suomessa. Ystävät hyvät eivät tiedä mistä puhuvat ja kelle. Ollaan nimittäin niin monessa asiassa edellä. En koe tarpeelliseksi listata näitä asioita.

Paitsi että pidän parrasvaloissa momentumia, jona meiltä kysyttiin: „Onko teillä Suomessa(ennen korjaamista Suomen tilalla oli Islanti......palataan tähän kohta) kannettavia?” Olin niin häkeltynyt kysymyksestä, jonka siis esitti Argentiinalainen joukkuetoverimme, että pyysin häntä toistamaan naurettavuuden kolmesti. Saarnasin Maradonallemme, ettei luultavasti kannattaisi jatkaa tästä enää, ainakaan niiden tilastojen valossa, joita itse olen lukenut koko viikon. Että luultavasti olemme ainoastaan NOIN puolikkaan valovuoden edellä espanjankielisten maiden (edustettuna ko. hetkellä siis Argentiina, Espanja, Kolumbia ja Peru), Saksan (maksimoidaan uskottavuus) ja koko maailman teknologiaa ja elektroniikkaa. Että kiitos kysymästä, meillä todellakin ON kannettavia tietokoneita. Huh huh. Uskomattomia hulivilejä. Ja juuri kun niistä herneistä puhuin.

Aasinsilta seuraavaan.

Sitten niitä kirjoja kätöseen

Yksi asia hämmästyttää ja jatkuu ylitse muiden. Siis jatkuu ja jatkuu. Tapaamme ihmisiä. He kysyvät olemmeko USA:sta vai Englannista. Emme, olemme Suomesta. Suomesta, joka ei ole niin pitkällä kun luulette eikä meillä ole hyytävää talvea ympäri vuoden. Keskustelemme jonnin joutavaa niin ja niin kauan, kunnes koko hauskuuden alku lähtee loppumetreilleen seuraavaan lauseenaloitukseen: “No, mites teillä siellä Ruotsissa…?” “…Niin… enpä yhtään tiedä Ruotsista. Soita ja kysy...”Äsken mainittu Islanti oli tosin kovimman luokan yllätys.

Myös Madridin ”ystävämme” ovat saaneet nimensä tämän samaisen listan perään ihan viime viikolla. Ei uskoisi, kun ajattelee, että olemme nähneet tässä joka päivä, ja ikäänkuin alamme jo tuntemaan toisiamme. Mekin tiedämme aika pitkälti kaiken Espnajan katukulttuurista, koska joka toinen lause alkaa sanoilla ”Eeeee, in the Speein wi hhaav..” He taisivat sotkea kotimaamme Ruotsiin tai Norjaan. Mutta parempihan se on näin päin.

Tiinaa taluttaneet poliisit keskittyivät päivän ainoaan tehtäväänsä nahkatakeissaan (=poliisin virallinen univormu täällä) yhtä vähän kuin edelläkin mainitut, ei tarvitse ihmetellä, jos ihmiset iltamenoissa sekoittavia maita toisiina. Poliisit kysyivät Tiina-paralta koko shown jälkeen: ”Onko tää nyt varmasti sun Ruotsin osote??”. Kun taas juuristaan ylpeät paikalliset töksäyttäelevät samaa, herää yleensä hyväntuulinen kysymys: “Nii ootsä ihan syntynyt täällä Berliinissä?”.

Tätä ihmeellisyyttä tapahtuu joka viikko, useita kertoja. He oppivat virheensä jälkeen, mikä ero on Suomella ja muilla pohjoismailla.

Työ

Työhön kuuluu mm. sitä, että sain oman osan projektiani, joka ei liiku minnekään suuntaan, koska neroKathrin antoi aikoja sitten tehtävän, jota en ole saanut valmiiksi kolmeen viikkoon, koska exceleissä oli aina jotain parannettavaa. Enimmäkseen ”hienosäätöä”, joka tarkoitti sitä, että koko taulukko piti yhden pienen numeron tai asian takia tehdä uudestaan. Nyt olemme kuitenkin tyytyväisiä ja sain täten jopa neuvoa neroKathrinia tässä pikkunäperryksenn sumuisessa viidakossa, jossa en todella itsekään osaa kulkea. Aikamoista.

Tuntuu, että aika loppuu oman projektin kanssa kesken, sillä sitä ei "vain kirjoiteta". Työ on kovin itsenäistä, mutta hyvin avulias ja ymmärtäväinen esimiheni tukee minua kyllä. Käännöstehtävät ja sovellus ovat haastavia, mutta tässäpähän sitä oppii. Kirjoitan myöhemmin raportin työstä.

Parhaimmistoa, mitä olen täällä konkreettisesti huomannut ovat Alpit. Alpit. ALPIT. Ne näkyvät kirkkaalla säällä lentokentän eli parkkipaikan takana. Koko kehon valtaa niin suuri innostus, että se hymyilyttää koko päivän. Olen ihastunut Alppeihin. HYVIN ihastunut Alppeihin. Ja jos saisin valita, ne näkyisivät ikkunastani.

Onneksi koko työalue on kuitenkin erittäin miellyttävä, eikä matkanteko häiritse, kun julkinen liikenne on pääosin niin sujuvaa.

Suomi tarvitsee menestyjiä

Talossamme joka viikko joku asukas kokkaa, maanantaina tai tiistaina. Meidän vuoro kävi toteen tällä viikolla. Päätimme tehdä yksinkertaisen aterian perussapuskaa. Teimme lihapullia, perunamuussia ja salaattia, vaikka pullat nyt ovatkin vähän enemmän länsinaapurin heiniä. Koko ruokailua mainostettiin joka kerroksen lasiovessa ja osaanotto olikin parempi kuin esimerkiksi meitä edeltäneillä Kiinalaisilla. Ruokailumme oli menestys ja saimme hymyilevää kiitosta kesken loppuneesta ruoasta ja miellyttävästä tunnelmasta. Soitimme Suomalaista musiikkia.

Siltikin meitä pidetään luultavasti hulluina. Ainakin olen kuullut siitä silloin tällöin. Olemme yrittäneet levittää jääkiekkohurmosta jalkapallointoilijoiden päälle ja saada aikaan Euroviisuparaatin, joka toistaiseksi on vielä vähän hakusessa. Kotimaamme menestyksen tärkeys saattaa olla jo iskostunut porukan päähän, mutta ei televisiohuoneen laitteistoon, joka ei näytä ainoita katsottavia, ei dupattuja ohjelmia/kanavia. Järeämmät keinot käyttöön ja suuremmat liput poskeen. Tosiysävyyshän mitataan tässä, pojat.

Ja sitten

Viimeisenä, eipä suinkaan vähäisempänä, muistan iki-ihanaa englannin opettajaa Mr. Großmannia, joka jälleen kutsui meidät uuteen ERITTÄIN samannäköiseen kansainväliseen tilaisuuteen, kuin Kaupungintalolla pidettiin taannoin. Vastahakoisesti saavuimme paikalle, vielä vastahakoisemmin ryömimme saliin sisään ja kaikista vastahakoisemmin suhtauduimme kauniiseen pyyntöön (joka oli selkeähkösti rivien välistä luettavissa kauniiksi käskyksi) puhua yleisölle ”parilla sanalla” kokemuksistamme työssäoppimisen aikana. Kyseessä oli siis tilaisuus opiskelijoille ulkomailla, heidän vanhemmilleen ja muille kiinnostuneille, Europatag.

Heti kun kuulin ensimmäiset virkkeet tästä ehdotuksesta, tiesin, kuka meistä tulee puhumaan. Ei ainakaan jatkuvasti muuten (kovassa) äänessä olevat espanjalaisvahvistuksemme, kuten ei myöskään itseään ujoksi nimittävä Tiina. Sormi osoitti tietenkin meistä neljästä minua, ”saksalainen nimesi jo edellyttää sitä”, vitsaili Mr. Großmann. Haha. Sitäpä se asenne teettää. Taas kuunneltuamme puolitoista tuntia puheita ja taitavaa pianonsoittoa, Mr. Großmann pyysi yleisön eteen joitakin nimiä ja varmistukseksi osoitti sormellaan minua ja viittoi mukaan. Jipii. Siinä kuunneltiin saksaksi muiden tarinoita. Odottaessani omaa vuoroani pää tyhjänä, tiesin, että änkyttelisin lämpimän yleisön edessä.

Siispä yritin vain näkömuistaa asioita paperilta, jota kokosin puheiden aikana.(En jännittänyt paljoakaan perustärinän lisäksi.) Yritin katsella ”ujoa” kuiskaajaani vieressä, mutta kaveri katsoi yleisöön jonkinasteinen jähmettynyt hymy kasvoillaan ja tulikin mukaan sillä ehdolla, ettei puhuisi mitään. Näin. Vähemmästäkin olimme täysin puissa, mutta klaarasimme homman, kuten Tiina sekunti ennen mikrofonin käteen saamista ehti hihkaista. Metrossa Tiina oli liikuttunut ja antoi tukea ja oli myös huojentunut esityksestä. Parasta. Samalla ovenavauksella salista lähtenyt herra kuikasi hyvällä englannilla ”Exellent speech” ja jotain positiivista Suomesta.

Vaikka vastaavat tilanteet ovat aina pelottavia ja vaikeita ja jännittäviä, voin sanoa, että melkeimpä jokainen työtehtäväni on haastavampi kuin tuo tilanne. Kaikki tämä vain vahvistaa käryä siitä, mikä vain ei ole omaa alaa, vaikka väkisin yrittää työntää itseään monipuolisempiin tehtäviin, kuin mistä on kokemusta. Ilmeisesti luonto on vienyt jo aikaisemmin oikeampaan suuntaan.

Suokaa anteeksi ylipitkä teksti.

Täällä on ihanaa, eikä loppujen lopuksi mikään kerrotuista tai kertomatta jätetyistä asioista häiritse yhtään mitään, vaikka onkin erilaista. Koemme kaiken kasvattavana ja olemmekin puhuneet täkäläisille, että kulttuurierot eivät ole kovin suuret. Tunnelma on mahtava, mutta loppu häämöttää. Odotan myös Suomen kesää, jota ei hakkaa mikään sekä perheen, ystävien, sukulaisten ja muiden tuttujen tapaamista tapaamista innolla! Olette ajatuksissa!

P.S. Kiitos isille ja äidille käynnistä, tuesta ja terveisistä, kuin myös Jaanalle aiemmin! Oli niin hauskaa nähdä!

Toinen

2009-04-22T14:45:00.009+03:00

Kas kas, hyvät ystävät. Niin sitä vaan ollaan totuttu ja sopeuduttu.

Siihen, että koiria saa viedä joka paikkaan, siihen, että vaikka saksalainen väittää, ettei muka saa, niin saa siltikin.
Todistamme: koiria on nähty mm. kaupungilla joka toisen kädessä tai sylissä, vaate- ja tottakai myös ruokakaupoissa, eläintarhassa (välittämättä niiden mahdollisesti kuljettamista bakteereista tai muutenkin kärsivien ? eläinten mielen horjuttamisesta), hotelleissa (sallittuja olivat siis ainoastaan pienet lemmikit ja sisään asteli hyvin hoidettu ja hyväntuulinen kultainennoutaja uros. what?) jopa baarissa joku hyppäsi lonkkaani vasten. Hän oli Kiara, siisti, timanttipantainen taistelukoira. Turkkilaisten poikien omistama ja hyvin kiltti naaras-sessu. (Niin, puuttumatta faktan positiivisuuteen tai negatiivisuuteen, 71 miljoonasta turkkilaisesta noin 64 miljoonaa on luultavasti Münchenissä. Siis kaiketi enemmän kuin koiria, jos mahdollista.)

Sopeuduttu on myös siihen, että vessojen ovet aukeavat sisäänpäin, että ihmiset metrossa, liukuportaissa, liikennevaloissa ja joka paikassa, saattavat 20cm etäisyydeltä kääntyä tuijottamaan, siihen, että Saksassa ei olla perehdytty elintarvikkeiden light-tuotteisiin LAISINKAAN, siihen, että kaikki ohjelmat ja elokuvat ovat dubattuja. Tai ei, kuten veljeni asian ilmaisi, sitä ei voi ikinä lakata ihmettelemästä. Puollan. Saksalaisten vaisuhko vastus tähän on "vähän vaikeeta seurata samaan aikaan tekstejä ja leffaa." …Niin, kertokaahan suomalaiset ystäväni, onko?

Listaan tulisi jatkaa, "siihen, että täällä ihmisiä teititellään". Mutta siihen on myös vaikea tottua, kun meillä kutsutaan presidenttiäkin suunnilleen Halostarjaksi. On se silti niin hassua, sitä täytyy vääntää.

Pääasia

Noniin, koska tämä on koulutehtävä, on kai kerrottava pääasiasta, eli työpaikasta, vaikka tässä olisi mainittavana vielä Itävallasta, eläintarhasta (eläinsuojeluviranomaiset, Greenpeace hoi) sekä eräästä reissusta Italiaan. Tai sinne päin. Tai ei mihinkään päin.

Työpaikka: Armeijan yliopisto, Bundeswehr Universität

Työmatka: kohtuullinen oikeaan aikaan. Kaksi metroa, yksi bussi (jota muuten ei tarvitse viittoa pysähtymään).
Työaika: 08-16
Työtehtävä: erilainen, toimistossa
Työtoverit: oletettavasti mukavia omalla kielellään
Parasta työssä: 1)hymyilevät, englantia ymmärtävät ja puhuvat, juuri silloin poikkeavat oppilaat, kun huonetoveri Rouva Knorr ei ole paikalla. Toki myös (harvat) haasteiden selättämiset tuovat hyvää mieltä.
2) kaunis, SUURI alue/ympäristö+paljon muita mukavia ihmisiä
Ei niin mukavaa työssä: tehtävienannon epäselvyys/epäselvä ymmärrettävyys/oman kielitaidon puutteellisuus (emme vahingoksemme ole käyneet markkinoinnin englanninkurssia, josta voisi olla korvaamatonta hyötyä näin englannin kielellä työskennellen. Ei hyvä.)

Sitten: Olen mukana (lue: yritän roikkua) projektissa, joka tehdään yhteistyössä viiden muun maan kanssa (Kreikka, Espanja, Unkari, Slovakia, Puola, Romania). Lifelong Learning –projekti on laaja ja sen toteuttamiseen menee vuodet 2007-2010. Se pyrkii lisäämään ja parantamaan pysyväksi aikuiskoulutuksen tasoa ja yleisyyttä sekä koko eliniän kestävää oppimismahdollisuutta, pääkohteenaan 24-64 –vuotiaat Euroopassa. Yhtenä suurena tarkoituksena on saada Eurooppa kilpailukykyiseksi muiden jättien, kuten USA:n, Kanadan, Etelä-Korean jne. kanssa. Yhtesityökumppanit ovat mainituista maista yliopistoja, mukana tietenkin myös Euroopan Unioni.

Se, miksi esimerkiksi Suomi ei ole mukana tässä projektissa muuna kuin tukijana, johtuu aikuiskoulutuksemme korkeammasta tasosta. Mukana olevat maat ovat paljolti perässä ja koko Euroopan aluetta tulisi kokonaisuudessaan tasoittaa ja nostaa.

Tämä projekti on niin suuri, että mielestäni sitä on vaikea hahmottaa vieraalla kielellä. Ihmiset, joiden kanssa työskentelen, ovat olleet tämäntapaisissa projekteissa mukana ennenkin ja tässä kyseisessä jo parisen vuotta. Kesken mukaan hyppääminen ei luonnollisestikaan ole selkeää, varsinkaan kun puolet monistenipinoista, joiden pitäisi avata tätä hässäkkää, ovat suoria käännöksiä saksasta englanniksi eikä niiden kääntäminen suomeksi tuota suomea.

Jatkuu. Asioita ei vie eteenpäin, että esimieheni on kaksi viikkoa Kreikassa (kaiketi suurimmaksi osaksi tämän projektin takia) ja neuvoo minua puhelimitse, myöskin sähköpostitse, silloin kun ehtii. Meidän osaltamme LLL-projektissa on mukana esimieheni, filosofian tohtori, nuorehko nero Kathrin joka (on luultavasti suorittanut kaikki opintonsa tohtorin papereihin asti 20:en ikävuoteen mennessä) joka ei työskentele toimistosta käsin ja Monica, jota tuskin näkee. Ja aina kun näkee, Monica hymyilee ja räpsäyttää silmiään voimakkaasti ja loikkii pitkillä, harppovilla askelillaan tasaisesti pois. Ja minä. Täydellisyyttä hipova kvartetti, sanoisinko.

Osani on tehdä jonkulaisia markkinointitutkimuksia(?) excel-taulukoita, tiedonhakua ja muuta pientä ja vaikeaa näperrystä rivien välistä.
En koe olevani täällä se metsän vikkelin kärppä.

Joidenkin tapaamieni saksalaisten englannin sanavarasto on järkyttävän kattava. Siis niiden, jotka kieltä osaavat. Minua nuorempi harjoittelijakollegani puhuu hitaasti ja pätkittäin, välillä niin yksinkertaisesti, että kun puhun päälle toistaen joitain avainsanoja, keskustelu etenee nopeammin (Anteeksi Tanja). Seuraavassa lauseessa hän käyttää melko luontevasti sanoja, joihin törmää muuten joka toinen vuosi. En ymmärrä.

Tämä vaikeuttaa olennaisesti elämää.

Niin, siksi, että lausuminen on aika-ajoin (jatkuvasti) hyvin epäselvää ja sen sekaan puhuminen sivistyssanoilla hämmentää joka kerta. Puhelimessa koko kauheus valahtaa hyvin nopeasti tajuttomiin svääreihin ja kiinnisaamiseen menee noin viikko. Itsensä keräilyyn toinen. Olé. Juuri kun aloin tottua ja saada selvää persoonallisen ja jollain tapaa boheemin esimieheni puheesta, hän positui kahdeksi viikoksi Välimeren lämpöön. Heidi jäi lähes yksin toimistoon, taloon numero 150 ihmettelemään, mitähän se silloin sanoi. Minäkö katkera?

Kannan poikkeuksetta Mr. Ertlin puheille mennessäni paperia ja kynää mukanani, jotta saan edes jonkin (vaalean)punaisen langan(pätkän) silmieni alle. Koska puhelimessa en nää suun liikkeitä, häviän 80 sanaa 100:sta. Voi mahdottomuus. Suunta siis on oltava ylöpäin. …Sen on pakko olla.

Uniarea

Kävin äsken mittagpausellani kävelemässä yhtä tietä pitkin kauemmaksi ja takaisin. Näin matkalla materiaalivaraston, tenniskentät, panssarivaunun, lentokentän, joka on tätä nykyä parkkipaikka, oravan, tallin, jonka pihassa rinnakkain musta helikopteri ja kaksi ITSELLENI hävittäjän näköistä konetta, mahdollisen ampumaradan, atleettisia ultimatetreenaajia ilman paitoja, ravintolan ja asuintaloja. Alueella on myös paloasema, kirkko, kirjasto, kuntosali+muut mahdolliset sisäpuitteet, keilahalli, uimahalli, kauppa, Sotku (jossa 2,73€:lla saa kattavimman aterian ikinä), kaksi muuta ravintolaa, urheilukenttä, paljon opiskelutilaa sekä paljon toimistotiloja vastaavia huoneistoja ja neljä sisäänkäyntiä ilmansuuntien mukaan. Näiden lisäksi alueen suurutta kuvaa myös se, että bussilla, jonka pysäkkivälit ovat pidempiä kuin Suomessa, pysäkkejä Univärsität –otsikolla on kolme. Alueen sisällä liikutaan useimmiten polkupyörällä ja opisklijoita listoilla pitkälti yli 3000. Kaikki rakennukset ovat numeroituja, niitä on yhteensä 160. Alueelle ei tietenkään pääse ilman kulkulupaa ja entrencycardia, joka itselläni ei sattumoisin toimi. Pojat, jotka kuuliaisesti joka aamu matkustavat kanssani samalla bussilla, muistavat jo asian ja täten kaivavat valmiiksi lompakkonsa esille kun yritän kerta toisensa jälkeen läväyttää korttiani lukijaan. Yleensä he hymyillen toistelevat “the magic touch”-lausahdusta, jonka parin kerran jälkeen heitin ja sitten minä kiitän ja hymyilen ja huomenna taas sama paikka ja aika. (Yritän välttää edellä kävelemistä, mutta alvariinsa hidastelu on liian läpinäkyvää.)

Uskon, että valvontakopissa 20m päässä olevat nasevat sotilaat pitävät tätä hauskanakin juttuna, sillä myös ulospääsyssä olen törmännyt ongelmiin (porttia kontrolloidaan kopista) ja joutunut poistumaan autokaistan kautta. Se herättää tietenkin aina jonkun “Hey, no entry, hä hä hä” –huudon avokattoisia Mini Coopereita ajavilta, ah- niin huumorintajuisilta opiskelijoilta.

Ei siis mikään turha mesta.

Käydessäni ensi kertaa omin päin mainitussa Sotkussa, katsoin muiden tapaan tarjottavana olevat ruoka-esimerkit lasin takana. Sopivimmalta näytti lautanen, jonka lapussa luki jotain vegetarichs ja kuten pojat edelläni, otin hyvänkokoisen annoksen kasvislasagnea vaalealla kastikkeella. Lopulta söin kinkkusalaattia ja normisalaattia vaniljakastikkeella, pääruokanani levottoman kokoinen omenapiirakka. Kaiken muun tein sentään aikalailla oikein, enkä eksynyt kymmenen minuutin matkalla ruokalaan. Hyvähyvähyvähyvä…

Liikunta ja vapaa-aika

Vaikka olen näinkin vieressä uskomattomia liikuntamahdollisuuksia, normaali URHEILUmääräni (ei liikunta) 6krt/vko on pudonnut noin sata prosenttia. Surullisinta ja ahdistavinta ikinä. Ensin ajattelin sen olevan positiivinen kauden 2009-2010 aloitus, mutta se on vaihtunut negatiiviseksi kauden 2009-2010 aloituksen (vapaaehtoiseksi) vaikeutumiseksi. Sen voi tehdä itselleen näin erittäin vaikeaksi.

Tähän kun yhdistää alussa mainitsemani kevyttuotteiden puutteellisuuden, mielessäni pyörii katstrofi kesään mennessä. Noh, tähän mennessä. Kesää (Suomen kesää) ei vielä voi ajatella. En halua tukehtua monesta asiasta yhtä aikaa.

Ajattelin parantaa rutiinini. JO nyt, kun olemme päässeet kolme U-bahnin (lyhyttä) pysäkinväliä kävellen keskustaan ja tiedämme viisi elintarvikekauppaa lähikortteleissa. Olen jopa kuvainnollisesti juossut FIT-lehden perässä, jonka näin metrossa eräällä naisella.

Aloittaminen olisi mailman helpointa, varsinkin lehden kannustamana, sillä valmentajani suosittelivat matalilla sykkeillä vähintään 30min pk-lenkkejä ja vähän lihaskuntoa. Ideaali tähän tilanteeseen, mutta niin armottoman vaikea. Tästä ei tule treenipäiväkirja, mutta nyt kun se on sanottu muillekin ääneen, ei pysty olla tekemättä. Kesä pelastettu?

Ja muuten kompassi päässäni on parantunut. Pystyn/pystymme suunnistamaan pitkiäkin matkoja rautaisen näkömuistini avulla (Tiina ei lue tätä blogia). Todisteena siitä, löysin meidät kotoa kiertelyn jälkeen ruokapaikkaan nimeltä MORO.

Useimmiten olen myös voittanut väittelyt oikeasta suunnasta, joita harrastamme päivittäin. Edelleen. (Tiina ei siis lue tätä blogia.)

Intouduttuamme joen rannalla auringosta ja miellyttävännäköisistä ihmisistä (ja koirista, jotka juoksentelivat vapaina, leikkivät keskenään maalla ja vedessä häiritsemättä ihmisiä), ja nautintotuokioiden jälkeen poistuimme paikalta perus finskikatkiksina. Palovammat olkapäissä ja käsissä.

Jos oli vieraileva tähti, poistui paikalta kauniin maitokahvin sävyisenä.

Lupasin MOROn pitäjille kehua MOROa kaikille. Eli mikäli tänne tulette, menkää MOROon syömään. Taivaallinen ruoka MOROssa Sendlinger Torilla. Mmm mm mmm!

Nyt se hoi

Olisi vielä pakko kertoa eläintarhasta. Ei paljoakaan, mutta näimme kauniita eläimiä, joiden hyvinvointi on mielestäni kovinkin kyseenalaista. Nyt siis puhuu hän, joka pienenä haaveili ammatti luonnonsuojelijan työstä. Jääkarhu Etelä-Saksassa +20°C lämmössä? Kävelytila pieni, vesi kävelybetonin vieressä saastuneempaa kuin Itämeri.

Vaikka olisin voinut katsoa montaakin karvanaamaa koko päivän, mielestäni puolet lajeista kuuluvat salametsästyksenkin uhalla luontoon. Ja metsästäjille tikku silmään. Oikeastaan molempiin.

Myönnän, että olin yhtä innoissani eläimistä kuin pienet, hienohelmatytöt, mutta en sentään työntänyt pienen kilin päätä sylistäni ruoka-automaattiin, kuten ne toiset, jonotin silti niiden vauvojen joukossa ja mahdollisesti jopa kiilasin pingviinien, tiikereiden ja gorilloiden kohdalla eturiviin. Ei ne lapset kuitenkaan muista juuri niitä hetkiä kymmenen vuoden päästä, mietittiin Tiinan kanssa. Eli tilanvieminen oli periaatteessa oikeutettua.

Viikon väijyjän vinkki:

Te, jotka matkustatte tänne ja ennenkaikkea täällä, tietäkää, että joukkoliiikenteen RING ja ZONE ovat kaksi eri asiaa. Ring nelosen kattava kuukausikortti/kertalippu/mikä tahansa lippu ei kata neloszonen kolmattatoista, lentokentän ringiä. Rapsss, sakoista.

Loppuun vielä tarina.

Olipa kerran hyvä idea, mutta huono toteutus. Reput pakattuina kukaan ei päässyt Italiaan, edes kaiken odotuksen ja intoilun voimalla.
Viikonlopun suruaika. Loppu.

Tarinan opetus: Hanki Visa.

Itävallan Salzburg oli lämmin ja ihana, Mozartin matkamuistokrääsä(Mossesätkynuket) jossainmäärin naurettavaa, mutta Alpit henkeäsalpaavan kauniita!

Hyvää mieltä ja aurinkoa ilman tuulta myös sinne!

Bis Später!!

Ensimmäinen

2009-04-09T13:21:00.007+03:00

Kohti Saksaa, Müncheniä, työssäoppimisjaksoa ja uusia elämyksiä. Heidi ja Tiina 07KT läsnä, lauantaina 28.03.2009 kello 11 ja risat.

Aluksi
Mielestäni alkumatkamme enteili jo jonkin verran tulevaa, loppumatkaa en uskalla vielä edes ajatella. Hah. Lentokentällä jonottaessa check in:iin luonnollisesti aina sama pelko, kilojen lisämaksuista. Tällä kertaa ehkä vielä vahvemmin, kuin lomamatkoilla, sillä kahteen kuukauteen saa mahtumaan kotielämän, ulkoiluelämän, vuodenajanvaihtelut, työelämän, urheilu(eli liikunta)elämän ja lähes kaiken, mitä se vain sisältöineen vaatii. Eli matkatavarat. Enkä suotta pelännyt.

Neiti lentokenttävirkailija tylytti heti tervehdyksen ja vilkaisun jälkeen “Jooei missään nimessä, ei mitään saumaa”. Kiloja oli liikaa kymmenkunta. Pelastaville vanhemmilleni jäi Helsinki-Vantaalle kaikki vähiten tärkeä (=painavin), eli koulukirjat, vaivalla hankitut Suomi- ja Saksa-esitteet, yhdet housut (eikä lenkkarit, kuten äitini ehdotti) ja jotain muuta. Kyllä hätä keinot keksi, yhdet farkut sujahti kätevästi povariin ja pienempää sälää muihin taskuihin. Loput puin päälle ja Tiina survoi omaan kassiinsa. Täytin periaatteessa noin yhden vapaan paikan viereisen rivin isän ja pojan välissä, sillä jokaiselle lentokonematkustajalle on kuulemani mukaan varattu 75kg:n paino. Tai sitten täytin sen pikkupojan puuttuvan.

Koska aikaa matkatavarashown jälkeen ei ollut ihan järjettömästi, päätimme käydä ripeähkösti ostamassa tuliaisia -ei mitään hajua kenelle- sekä kasvorasvan. Joka myyjän unelma-asiakkaana mitä tahansa myytkin, ostan. Sanot vaan pari taikasanaa: erinomainen tuote, käy tässä tapauksessa kaikille ihotyypeille (ei koskaan hyvä asia) ja että pidän siitä ihan varmasti. Puoli sataa Chanelista, olkaa hyvä ja provikat aktiiviselle myyjälle, kesto n.1,5 minuuttia. Se on heleppoo, eikä todella tarvii ees osata. Seuraava kassa.
Tuliaisiksi ostettiin idioottivarmaa suomikamaa: vastustamaton yhdistelmä, Fazun sinistä höystettynä minisalmiakkikossulla tai toisinpäin. Suklaata sai kaiken lisäksi kolme kahden hinnalla= mieletön diili. Kassalla kuulin jotain tutun oloista, mutta en tarpeeksi hyvin. Kysyin, sattuiko Tiina saamaan vahingossa selvää äskeisestä kuulutuksta, mutta heti kysyttyäni tiesin vastauksen.
Kävellessämme portille 25, lentokentällä kaikuu kuulutuksen toisto. “Matkustajat Ruuska ja Petrell, tulisitteko välittömästi portille 25, teitä odotetaan”, ja sama uudestaan. Juoksua. Kuulutukset kentällä eivät kai kuulu koneissa, eihän? Sama se, tädit aulassa oli hätäsiä ja huonolla tuulella, sillä koneessa odotettiin vielä puoli tuntia liikahtamista eikä lähes kukaan katsonut pahasti (kun ei ottanut katsekontakteja). Ilmeisesti jonotuksessa matkatavaroiden kanssa meni odottamattoman kauan, koska aikaa oli varattu sitä ennen reilusti, yli puolitoistatuntia. Myöhästyminen oli siis vilpitön vahinko.
(Lentoon tuo aina ripauksen ylimääräistä jännitystä kevyehkö lentopelko, jota sain tottakai lietsottua hitusen myös Tiinaan. Kone ei juuri tällä lennolla sattunut tippumaan, mutta tiedoksi teille, jotka olette yltiöoptimistisia: perinteinen ääneen vertailu turvallisuudesta muihin kulkuvälineisiin (auto), ei ihan oikeasti auta olotilaa, vaikka on kuinka klassinen ja kirjaimellisesti pätevä esimerkki. Uutta kehiin.)

Perillä
Meitä vastassa oli kaksi hihittävää, mukavaa tyttöä kädessään kyltti TIINA&HEIDI. Lyötiin parhaat tuliaiset heille käteen, kun ei jännityksen lomassa oikein muutakaan keksitty. Taisivat vääriin suihin mennä härkut, tytöt olivat nimittäin alaikäisiä, joka tuli puheeksi vasta junamatkalla kentältä keskustaan. Lahjomisesta huolimatta tsirpukat ei ihan täysillä meihin ihastuneet, sillä yhteyttä yritettiin kerran pitää, mutta vastausta ei kuulunut. Asia oli tärkeä, se nimittäin koski olennaisesti reittivalintaa. Reittivalinnat, joiden tekemistä ei vielä(kään) ole todettu meidän kummankaan vahvuudeksi. Tytöt veivät meidät kuitenkin kohteliaasti asunnolle ja katsomaan ensituntumaa kaupungista. Pointtina oli, että nähtiin sateisessa kaupungissa reitti, jolla pääsee stadin eli Mynssenin (kuten leikkisästi suomistereotypiaa imitoimme) keskustaan ELI Hauptbahnhofin (päärautatieasema) ja Marienplatzin (kauppakatu) kohdille ja takaisin asunnolle. Hyvinhän se meni, kunnes meidät irrotettiin valjaista. Lopputulos: 15 pysäkkiä väärin, kilometrein ympyrän muotoista vaellusta pimeällä, ensimmäiset havainnot germannien ystävällisyydestä*, Tiina coolisti (kolmesti varioiden) U-bahnin ovien väliin (”bitte zurück bleiben”, kuten ennen ovien sulkeutumista on tapana kuulla) Heidi höröttämässä yksin toisella asemalla, Tiina junan lattialla ja molemmilta loppui tietenkin samaan aikaan akku. Sillä lailla. Jumitus potenssiin 102, ei kai siinä. Nöyrästi vaan kohti JosephsPLATZIA eikä JosephsBURGIA. *ensimmäinen auttaja jäi päivittelemään, toinen kaivoi laukustaan auton konepellin kokoisen kartan ja kolmas pysähtyi ja kysyi kuinka voi auttaa, englanniksi. Ihania ihmisiä. Kartasta huolimatta, kykenimme vielä kerran väärään suuntaan ja vasta sitten päädyttiin eri asemille nauramaan.
Eksymiset eivät todellakaan jää tähän matkan edetessä. Ja ei, asiaa ei auta, että Tiina on turistioppaana Mynssin keskustassa joka päivä. Sen sijaan Tiinaa on purrut informatiivinen historiankärpänen, jota voi kutsua myös nimellä Aatu. Esimerkiksi eilen sain herkullisen yksityiskohdan kävellessämme taas väärään suuntaan (matkamme 11. päivä) neidin johdolla: Hugo Boss teki natsien univormut. Eli mitä väliä on oikealla suunnalla?

Kuten edellinenkinkin tapaus, kaiken olemme vetäneet arvokkaasti kantapään kautta. Aivan kaiken.
Asiaan kuuluu, että asuntolassamme kaikki ei mene niinkuin suomalaisen mielikuvituksella ajattelisi. Rakennus on siis tarkoitettu opiskelijoille tai työharjoittelijoille. Pyykinpesukoneet 1800-luvulta jättävät vaatteet kerran käytetyiksi. Astioita ei ollut, eikä säännötkään ole kaikilla samanlaiset. Asuntolan työntekijät eivät todellakaan puhu hyvää englantia, jos siis puhuvat sitä ollenkaan. Siksi asioiden käsittelyiyn menee päiviä. Meinasimme jopa jäädä samaan single-huoneeseen koko kahdeksi kuukaudeksi, koska toisesta huoneesta ei ollut tietoa. Anteeksi, yhdeksi, koska toisesta kuukaudesta ei ollut tietoa. Olemme kuitenkin todenneet, että kun tarpeeksi nurkkaan ahdistaa, jopa englanti alkaa olla ymmärrettävää. Kaikesta huolimatta työntekijät ovat ihan mukavia, kuten kerrostoverimmekin.

KAIKKI pitävät suomalaisista. Meillä täytyy olla huikea maine täällä, jos joka kerta, kun mainitsee Suomen, vastapuoli alkaa hymyillä. Poikkeuksia on ollut ehkä kolme. Peruskysymyksiä maan jälkeen “mitä te täällä teette, siellä täytyy olla kylmä/sulla täytyy olla aika lämmin täällä, oikeesti??, suomesta???” ja niin edelleen. Viimeiseen voi vastata esimerkiksi, että “niin, etkö tiedä vai missä se on, heh.” toisen (Heidi) kuuluu paikata välittömästi ennen ulkomaalaisen vastausta: “ei kyl se tietää, ei se oo jenkki, haha”, jolloin ulkomaalainen vastaa esimerkiksi: “niin, itseasiassa synnyin siellä”. "Nii just." Jos ei tämä toimi, niin italialaisille voi heittää jonkun väsyneen, konservatiivisen läpän mafiasuvusta tai muusta. Live and learn. Freeezing.

Retkeilyä, lisää
Saimme kunnian nähdä sekä Robert Bosch-yhteistyökouluamme sekä seurata kahta oppituntia, ja vielä nähdä kaunista kaupunkia englannin opettaja Mr. Großmannin esittelemänä. Hän kertoi meille historiaa rakennuksista ja niiden legendoista ja näytti kaiken tärkeimmän. Kierros oli mielenkiintoinen ja lopuksi valitsimme, josko haluamme kahville tai oluelle. Saimme nähdä suuren, paikallisen olutravintolan, jossa me joimme kahvit, oppaamme oluen. Päätimme tehdä yhteityötä jatkossakin, kun se kerran sujui.

Auf Deutch
Torstainen alkuilta. Lähdin innokkaana kv-oppilaiden (Saksasta, Espanjasta ja Tanskasta, opettajien Hollannista ja Ruotsista) ja Mr. Großmannin johdolla mukaan City Halliin tapahtumaan X. X siksi, ettei kukaan oikein tiennyt mihin oltiin menossa, paitsi että se oli jotakin kansainvälistä. Rakennus oli hieno ja yläaulassa oli esitteitä saksaksi EU:sta, kouluista ja vaikka mistä muusta. Myös pöytia katettiin. Samaan aikaan Tiina viettää aurinkoista päivää esittelykirroksella Salzburgissa syöden ja juoden. Sali valui täyteen hienonnäköisiä vanhempia ihmisiä ja joitakin koululaisia. Korokkeella edessä oli EU:n tähtilippu ja pöytä. Viisi saksalaista politikkoa nousi korkokkeelle ja alkoi tervetuliaistoivotuksen jälkeen, istuttuaan keskustella. Saksaksi. Politiikasta. Voi kyllä! En siis varsinaisesti puhu saksaa ja koko homma kesti vajaat 2 tuntia. Siinä ajassa tajusin taloudellinen kriisi, maahanmuuttajat, formula1 ja ehkä 15 muuta sanaa. En ole koskaan nähnyt, että politikot nauravat niin paljon, tai että yleisö taputtaa ja nauraa. Niin paljon kuin olen politiikkaa seurannutkin. Uskomatonta. Yritin kysyä saksalaiselta ryhmäläiseltäni, mikä on niin hauksaa. “It´s not funny”, vastasi muuten koko ajan nauranut Lelinn pokerina. Hymyilin.
Koska yleisö oli innokas ja aktiivinen, kysymyksiä politikoille otettiin aina vaan lisää ja lisää. Kaikki muut värikkään ryhmämme jäsenistä, jopa opettaja Großmann pääsi pakoon, syömään yläaulaan ennen tilaisuuden päättymistä. Minä ja Lelinn jäimme ainoina loukkuun. Kättelin Mr. Großmannia ja kiitin saksankielen tuplatunnista. Oh, and the decoration in the roof was nice.

Lopuksi
Ilmat ovat suosineet (+19`C) meitä yhtä paljon kuin paikallisetkin (kop kop kop). Suosiomme on tähän asti ollut lähes liikuttavaa, kiitos mukavien sakemannien. Mukavien tai ystävällisten, kaksi eri asiaa, joita olemme pohtineet. Kiitämmekin jo tässä vaiheessa, ennen huipulta putoamista. Toivomme sen olevan loiva ja pehmeä ja lukuisista tutuistamme huolimatta, kelpuutamme jopa pari hyvää ystävää ryhmäämme. Ilmoittautumiset huoneisiin 107 ja 308.
Työpaikkaa jännitetään seuraavan osioon asti. Saanen paljastaa, että työ on varsin haastavaa ja sitä on riittävästi.
Terveisiä teille kaikille aurinkoisesta Mynssenistä!